"Nuku mielummin vaik katuojassa"

Tein Pro Gradu-tutkielmani lastensuojelun asiakkaiden kohtaamiskokemuksista. Haastattelin entisiä lastensuojelun sijaishuollon asiakkaita siitä, miten he ovat tulleet kohdatuiksi sijaishuoltopaikoissaan. Tutkimukseni tulokset olivat osin karua luettavaa. Olen pitänyt itseäni positiivisen lastensuojelukuvan sanansaattajana ja jouduin järkytyksekseni sekä häpeäkseni myöntämään eläväni ehkä hieman vaaleapunaisessa kuplassa. Ymmärrän toki, että ihmiset, joiden elämässä on ollut haasteita, voivat kokea ja tuottaa kokemastaan varsin mustavalkoisen, yksioikoisen ja subjektiivisen näkemyksen.  Luotan kuitenkin anonyymeihin lähteisiini enkä ymmärrä, miksi he olisivat valehdelleet tai liioitelleet. Sanon tämän siksi, että monet kentän toimijat ovat taipuvaisia toteamaan "lasten puhuvan mitä sattuu!"

Tämän postauksen otsikko kuvaa hyvin ääripään huonoa kohtaamisen kokemusta. Se on myös tutkielmani otsikossa. Perhekodin isän lapselle sanoma lause kuvastaa torjuntaa, epäarvostusta sekä aikuisen käyttämää mielivaltaa ja ammattitaidottomuutta. Kaikki haastateltavani olivat kokeneet turvattomuutta, epäjohdonmukaista ja väheksyvää kohtaamista sekä yksinäisyyttä. Heistä tuntui, ettei heihin uskottu eikä heitä kohdattu aidosti ja välittävästi. He olivat kokeneet, ettei heitä nähty heidän ongelmiensa takaa. Sijaishuoltopaikkojen toimintatavat olivat lisänneet pelkoa ja ahdistusta, ja lapselle oli jäänyt kokemus, ettei hänestä välitetty tai hänen hätäänsä ei huomioitu.

Haastateltavani jäivät kaipaamaan aitoa auttamisen halua, tasa-arvoista keskusteluun asettumista, välittämisen osoittamista ja ymmärretyksi tulemista. Huonoissa kohtaamiskokemuksissa korostuivat aikuisen vallankäyttö, empatian  ja hyväksymisen puute sekä etäiseen ammattilaisen rooliin asettuminen. Tutkielmassani kuvaan näitä huonoja kokemuksia kahdessa kokemuskertomuksessa, joista toinen liittyy vallan käyttöön ja toinen yksinäisyyden sekä hyväksymättömyyden kokemuksiin.

Lainaus vastauksistani: ”Mä ainakii ite osin monta kertaa tarvinu vaa, et joku oikeest halaa mua ja sanoo, et kaikki järjestyy.”

Hyvissä kohtaamiskokemuksissa korostui ihmisten välinen henkilökohtainen yhteys ja se, että lapsista oltiin heidän mukaansa oikeasti kiinnostuneita. Hyvässä kohtaamisessa aikuinen ei asetu kliiniseen ammattilaisrooliin ja hänellä on aikaa ja halua tutustua lapseen. Myötätunnon ja empatian osoittaminen koettiin välittämiseksi ja turvallisuuden tunnetta lisääväksi. Jos aikuinen onnistuu välittämään hyväksyntää, arvostusta ja oikeaa kiinnostusta, on luottamussuhteen syntyminen mahdollista.

Lainaus vastauksistani: ”No siis, ne kohtas mut minuna! Tiijätkö. Niil ei ollu mitään sellasii huonoja asenteita tai ennakkoasenteit ja tällasii mua kohtaan."

Jäin tutkielmani jälkeen hieman kummalliseen mielentilaan. Toisaalta olin tutkielmaan varsin tyytyväinen, mutta kuitenkin koen, että sohaisin aiheetta ikään kuin muurahaispesää pinnasta. Tutkimukseni ei mitenkään voi muuttaa lastensuojelua kokonaisvaltaisesti. Sen keskeinen viesti liittyy dialogiin. Vuorovaikutuksemme kehittämisessä on avain kohtaamiskokemusten muutokseen. Ammattilaisten tulisi kouluttautua sekä katsoa myös reflektiivisesti peiliin. Vain tutkimalla ja avoimella puheella voimme muuttaa lastensuojelua ja tulevaisuuden kokemuksia.

Tässä suora lainaus tutkielmastani:

"Olen usein kuullut ammattilaisten selittelevän nuorten kohtaamiskokemuksia heidän traumaattisen taustansa ja siitä aiheutuvan sosiaalisen häiriöisyyden kautta. Itse ajattelen, että voimme selittää paljonkin lasten ja nuorten käytöksessä heidän rajuilla ja traumaattisilla kasvuolosuhteillaan, mutta omaa käytöstämme emme voi sillä mitenkään perustella."

Sain jälkikäteen palautteen eräältä haastateltavaltani: "Kiitos, että teit ton tutkielman! Kiitos niistä loppulauseista!" Liikutuin kyyneliin tästä palautteesta, koska ajattelin itse tutkimukseni olevan todella tärkeä. Minulle riitti, että se oli tärkeä hänellekin, vaikkei kukaan muu ikinä lukisi koko tutkimustani.

Liitän tutkielmani loppulauseen tähän ja edelleen puoli vuotta valmistumiseni jälkeen haluan korostaa näitä sanoja:

 "Olen onnellinen, että sain haastatella seitsemää lastensuojelun polun läpikäynyttä henkilöä, ja uskon, että olen löytänyt sanat heidän kokemansa todellisuuden kuvaamiseksi. Olen kiitollinen juuri heille, haastateltavilleni, jotka avasivat minulle tarinansa eivätkä pelänneet vaikeiden asioiden kertomista. Ihailen heitä. He ovat kamppailleet hyväksymisestä, välittämisestä ja hoivasta. Joidenkin taustat ovat sydäntä särkeviä, ja heidän tarinoistaan heijastui myös katkeruutta. Kuitenkin he vastasivat minulle, halusivat jakaa tarinansa ja murtaa hiljaisuuden muuria kanssani. Tätä tutkimusta ei olisi ilman heitä, joten kiitän heitä sydämeni pohjasta."

LUE KOKO TUTKIMUS TÄÄLTÄ.